Arvoton ilman ammattia?

Ei ihan minun päivä. Tänään, yhtäkkiä aamupäivällä iski matalapaineen päälle. Mieleen muistui eilinen keskustelu mun koulu- ja työsuunnitelmista ja se, kuinka on tärkeää jatkaa opintoja. Mullahan on ylioppilastodistus ja noin puoli yliopistotutkintoa kasassa, muttei ammattia. Oon opiskellu yliopistossa etelä-suomessa ollessani, mutta irtisanouduin sieltä muuttaessani takaisin pohjoiseen. Mulle on selvää, että ammatti hankitaan mutta yritän olla ottamatta siitä liikaa paineita itselleni.  

 

 Välillä kuitenkin tuun surulliseksi jos se jollekin muulle on kauhistuksen aihe, etten ole vielä liki 25-vuotiaana saanut ammattia. Mä ymmärrän, että itselläni ja muilla on erilaiset elämänpolut eikä kaikki ole aina niin mustavalkoista.

Huolimatta siitä että kaikenlainen työ kelpaa, niin kannatteeha se opiskella. Varsinki jos tietää alan, mikä on se oma juttu. Omat kyvyt ja intressit on syytä hyödyntää.

Mut mua vaan jotenki vaivaa se ajatusmalli, että oot heti jotenkin epäonnistunut yksilö jos sulla ei oo ammattia heti nuoresta pitäen. Tämän tyyppiseen ajatteluun oon välillä törmännyt. On tullut kuitenki peruskoulun jälkeen opiskeltua 3,5 vuotta lukiossa ja vielä 3 vuotta yliopistossa. Mutta sori, en oo vieläkään valmis. En mä silti sisimmissäni itseä koe kovin epäonnistuneeksi yksilöksi, vaan sellaiseksi, jossa vois olla potentiaalia kunha annetaan aikaa.

     

     

Huh, tässä kohden ajatukset tyhjenty. Kuiten..en mie määrity pelkästään opiskelun ja työn kautta, vaikka se tärkeä osa-alue elämässä onkin. Eikö se ole tärkeintä, että kuitenkin pyörii yhteiskunnan rattaissa. Ja tekkee parhaansa. Ja enköhä minä sen ammatinki saa joku kaunis päivä, nuori kait mie vielä oon?!