Asia, jota katuisin myöhemmin

Minulle tuli yks kaks inspis kirjoittaa, joten tää inspis tulee hyödyntää. Monesti käy niin, että pohdin jotain asiaa ja sitten mulle tulee siitä asiasta sellainen olo että haluaisin siitä kirjoittaa blogiin pitkän tekstin mutta sitten se asia haihtuu mielestä eikä enää niin polttele mielessä, että siitä jaksaisi kirjoittaa. Mutta nyt kun mulla aivoissa rattaat raksuttaa niin haluan kirjoittaa tästä aiheesta jota juuri viimeiset puoli tuntia pääsykokeisiin lukiessani jäin kovasti pohtimaan.

Asia on niinkin yksinkertainen kuin olla oma itsensä. Eli asia, jota katuisin myöhemmin on se, etten ole uskaltanut tai voinut olla oma itseni elämäni aikana.

Mä olen tietyllä tapaa taistellut pitkään sen kanssa että hyväksyisin itseni juuri tällaisena kuin olen, kaikkine virheineni. Kai sitä voi kutsua itsetunnoksikin.

Yksi syy, miksi pystyn nykyään paremmin hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen, on se, että olen muutenkin muuttunut avoimemmaksi. Yritän ymmärtää paremmin ihmisten tarkoitusperiä ja ymmärtää sen, että minunkin olemassaololleni on jokin tarkoitus ja logiikka. Kaikissa meissä on hyviä puolia ja virheitä. Kaikissa meissä on eromme. 

Olen huomannut nyt 25-vuotiaana itsessäni isoja muutoksia. Olen ennen ollut vähän miellyttämisen haluinen ja kaivannut hyväksyntää. Olen alkanut ajatella asian aivan nurin kurin. Voin olla muille mukava mutta SILTI olla täysin oma itseni. Se on varma, että elämässä ei voi kaikkia miellyttää vaikka olisi mikä jeesus tai jumala. Toisille eläminen on kuluttavaa ja turhaa. Toki haluan jatkossakin olla tärkeille ihmisille huomioonottava ja ajatella myös heidän parastaan mutta rajansa kaikella, varsinkin jos itseään täytyy muovata toisten elämän alisteiseksi. 

Omana itsenään on helpointa olla silloin kun ympärillä on ihmisiä, jotka hyväksyy mut sellaisena kuin olen. On raskasta jos täytyy jatkuvasti taistella hyväksynnän puolesta. On raskasta jos muiden suunnalta tulee jatkuvasti signaaleja siitä, että en jotenkin kelpaa ja että mussa on jotain vikaa. Tosiaan muutos, jonka olen alkanut tekemään, on se, että jos mä en kelpaa, niin se on ihan ok enkä jaksa tehdä töitä sen eteen että kelpaisin, toisin sanoen muovaisin itseni jollekin/joillekin mieleiseksi. Toki aina pitää olla tilannetajua ja ihmisillä on erilaisia rooleja elämässään, onhan sitä erilainen esimerkiksi töissä ja kotona. Mutta ei omaa sisintään tarvitse unohtaa.

Mun mielestä oikeasti tärkeimpien ihmisten tulee hyväksyä mut juuri tällaisena kuin olen. Jos ei hyväksy niin raja tulee helposti vastaan. On omalla vastuulla ettei anna toisten myrkyttää mieltään, itsestään pitää sen verran välittää. 

Mä en halua ajatella mun kuolinvuoteellani, että voi kumpa oisin aikanaan ollut täysin oma itseni ja toteuttanut juuri sitä omaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla. Että uskaltaisin katsoa mitä kaikkea minusta paljastuu ja mihin kaikkeen musta on, vaikken yrittäisikään aina sopeutua muotteihin ja yrittäisi kelvata muille. Mitä kaikkea hienoa siitä olisikaan voinut seurata.